*

PanuRaatikainen

Liikaa liian pieniä yliopistoja?

Nykyään on varsin suosittua hokea, että Suomessa on maan kokoon nähden aivan liian monta yliopistoa ja/tai että yliopistot ja niiden yksiköt – laitokset, oppiaineet, tutkimusryhmät – ovat liian pieniä ja "pirstaleisia". Pitäisi kuulemma olla tarpeeksi suuria yksiköitä - vasta silloin voidaan saavuttaa riittävä  "kriittinen massa" (mitä ikinä tämä tarkoittaakin). Jos halutaan olla kansainvälisellä huipulla,  on profiloiduttava, panostettava vahvuuksiin ja tehtävä "poisvalintoja", sanotaan.  Elinkeinoelämänn edustajat, poliitikot sekä tiedepoliittinen eliitti jaksavat nyt väsymättä toistella näitä ajatuksia. Mutta onko asia todellakin näin?  Mihin nämä väitteet perustuvat? Mikä olisi ihanteellinen määrä ja koko?

 

* * *

Todettakoon heti, että oletettu ongelma – yliopistojen väitetty suuri määrä – on paljolti verbaalinen: meillä on juuri vähän aikaa sitten muutettu muutamankin teknillisen tms. korkeakoulun nimi "yliopistoksi":  Tampereen ja Lappeenrannan teknilliset yliopistot sekä Vaasan yliopisto (vahva teknologian ja kauppatieteen painotus) ja Aalto-yliopisto (joka siis muodostettiin Teknillinen, Taideteollinen ja Kauppakorkeakoulu yhdistämällä) tekevät tietysti paljolti jotain aivan muuta kuin perinteiset yliopistot – Taideyliopistosta nyt puhumatakaan. "Päällekkäisyys" on siis osittain näköharha. Ja jos nimi on ongelma, muutettakoon ne ”yliopistoista” takaisin ”korkeakouluiksi”. (Oikeasti nimillä tietysti on hyvin vähän todellista merkitystä.)

Populaari mielikuva on, että yliopistoja on viime vuosikymmeninä perusteltu "joka niemeen ja notkoon" aluepoliittisista syistä. Todellinen historia on monisyisempi.  Monet maan yliopistot ovat aloittaneet vastaamaan koulutustarpeeseen ehkä jo satakuntakin vuotta sitten erilaisina opettajaseminaareina ja korkeakouluina; niiden tehtävät ovat siitä pikkuhiljaa tarpeen myötä laajentuneet.  Nykyinen yliopistoverkostomme onkin todellisuudessa pitkän historiallisen kehityksen tulos eikä mikään hetkellinen poliittinen päähänpisto – sitä ei myöskään soisi sellaisen seurauksena romutettavan.

 

* * *

Usein tällaisten puheiden taustalla tuntuu olevan ajatus, että suomalaisen yliopistolaitoksen ja tiedepolitiikan ylin tavoite – johon kaikki resurssit pitäisi viimeinkin keskittää – on saada edes yksi suomalainen yliopisto maailman "huippuyliopistojen" rankingien kirkkaimpaan kärkeen, esim. Top 20:een.  En edes aloita kaikista näiden eri yliopistolistausten moninaisista menetelmällisistä ongelmista. Haluan sen sijaan korostaa, kuinka todellisuudesta vieraantunut tällainen  tiedepoliittinen ajattelutapa on.

Minä omasta puolestani rakastan korkeatasoista kansainvälistä tutkimusta enemmän kuin kukaan, ja yritän parhaani mukaan tehdä sellaista. Maailmassa on kuitenkin monia muitakin asioita.  Todellisuudessa yliopistolaitoksellamme on tietysti lukuisia hyvin erilaisia mutta isänmaan ja ihmiskunnan kannalta aivan yhtä tärkeitä tehtäviä (seuravaa lyhyttä luetteloa ei ole missään nimessä tarkoitettu tyhjentäväksi): 

Ensiksi, suomalaisissa yliopistoissa toki tehdään koko ajan – niukkoihin resursseihin nähden paljonkin – korkeatasoista kansainvälistä tutkimusta. Toiseksi, yliopistoissa tehdään valtavavasti monenlaista  kansallisesti erittäin tärkeää tutkimusta: tuotetaan tieteellisesti luotettavaa soveltavaa tutkimusta esim. yhteiskunnallisen päätöksenteon pohjaksi sekä erilaisia innovaatioita ja tuotekehitystä suomalaisen  elinkeinoelämän hyödyksi. Tällainen tutkimus julkaistaan usein suomeksi, eikä se yritäkään tähdätä kansainvälisiin huippujulkaisuihin ja korkeisiin sitaatiomääriin; sen tavoitteet ja päämäärät nyt vain ovat toiset mutta aivan yhtä tärkeät.  (Ilman Oulun yliopistoa maailma ei ehkä olisi saanut tekstiviestiä.) Kolmanneksi, yliopistoilla on tietysti  vaikeasti rajattava mutta korvaamaton sivistys- ja kulttuuritehtävä. Ilman sitä Suomi ei olisi Suomi.  

Mutta neljänneksi, nykykeskusteluissa tuntuu usein unohtuvan se itsestäänselvyys, että tutkimuksen yms. lisäksi yliopistojen aivan keskeinen olemassaolon syy on kouluttaa jatkuvasti tuhannet ja taas tuhannet lääkärit, juristit, opettajat, insinöörit,  ekonomistit, papit jne. yhteiskunnan palvelukseen. Vuosittain korkeakoulutettujen määrät ovat moninkertaistuneet viimeisen puolen vuosisadan aikana, ja hyvä niin: Suomesta on  tullut yksi maailman kilpailukykyisimpiä kansakuntia. (Onko määrä sitten liian suuri? Suomen luku on hieman OECD-maiden keskiarvon yläpuolella, mutta selvästi vertailukelpoisien maiden kuten eri pohjoismaiden tai Alankomaiden tai Kanadan määrien alapuolella. Vastaus siis lienee: tuskin.)

Tämä kaikki vaatii – varsinkin tällaisessa varsin vähäväkisessä maassa  – että yliopistoihin saadaan oikeasti se kaikki lahjakkain aines. Suomen kaltaisessa suurten etäisyyksien maassa tämä kuitenkin puolestaan edellyttää, että opiskelupaikkoja on  suhteellisen tasaisesti joka puolella maata. Vain pieni vähemmistö nuorista ylioppilaista on oikeasti valmis jättämään kaiken, katkaisemaan kaikki sosiaaliset suhteet ja lähtemään vuosiksi jopa yli 1000 km:n päähän kotiseudultaan (vaikka lahjoja olisi kuinka). Jonkin alan koulutuksen vahva keskittäminen yhteen tai muutamaan paikkaan johtaa helposti siihen, että sisään opiskelemaan tulee lähinnä vain lähialueilta kotoisin olevia pyrkijöitä ja opiskelijamateriaalin taso laskee. Se tuskin olisi kenenkään edun mukaista.

Suomen yliopistoissa opiskelee noin 170 000 opiskelijaa. On täysin irrationaalista kuvitella, että tällaiset kymmenientuhansien opiskelijoiden massat voitaisiin ilman suuria ongelmia yhtäkkiä sijoittaa yhteen tai muutamaan kaupunkiin. Jo nyt opiskelijoiden asuminen kallistuneissa suurissa kaupungeissa on melkein mahdoton yhtälö. Esimerkiksi Helsingissä asumisen hinta on karannut muiden paitsi rikkaasta perhetaustasta tulevien opiskelijoiden ulottuvilta – moni käy opiskelemassa järjettömän pitkän matkan päästä.  

On todella tuhoisaa tehdä pitkälle vaikuttavia tiedepoliittisia päätöksiä keskittymällä yksipuolisesti vain jonkinkin yhteen yliopistolaitoksen tehtävään monista. Erityisesti yliopistojen tarkoituksen typistäminen joihinkin kyseenalaisiin ranking-sijoituksiin on suorastaan harhaista.

 

* * *

Puheissa Suomen yliopistojen ”liian suuresta” määrästä on erityisen suosittua verrata Suomea Tanskaan. Pitää paikkansa, että Tanskassa yliopistojen lukumäärä (8) on selvästi pienempi kuin Suomessa (14).  Mutta miksi verrata juuri Tanskaan? Vaikka väkiluku ja resurssit ovat kyllä karkeasti verrannollisia, Tanska on tietysti pinta-alaltaan, väestöntiheydeltään ja etäisyyksiltään aivan päinvastaista äärilaitaa kuin Suomi. Siellä pisin matka maan sisällä on noin 400 km, kun Suomessa laidalta laidalle matkaa tulee 1 400 km. (Ja kuten todettua, tällä on merkitystä kattavan korkeakouluverkoston tarpeelle – jos halutaan imuroida kyvykkäät nuoret kattavasti koko maasta korkeakoulutettavaksi.)

Suomeen väestötiheyden ja etäisyyksien suhteen paremmin vertautuvassa Norjassa – jonka tiede myöskin päihittää Suomen – on 26 korkeakoulua sekä peräti 113 tutkimuslaitosta!  Pinta-alaltaan pienessä mutta tieteellisesti vahvassa Alankomaissa on 25 tutkimusyliopisto ja 47 ammatillisesti painottunutta korkeakoulua. Ruotsissa on 47 yliopistoa ja korkeakoulua (niiden välinen rajanveto ei ole yhtä jyrkkä kuin jossain muualla).  Suomen luvut (14 yliopistoa ja 26 ammattikorkeakoulua) eivät enää näytäkään erityisen suurilta. Tuntuu siltä, että juuri Tanska niin tyypillisesti valitaan tiedepoliittisessa keskustelussa ainoaksi vertailumaaksi täysin tarkoitushakuisesti.

Jos suunnilleen Kuopion kokoisen Oxfordin "colleget" lasketaan omiksi yliopistoikseen (ne ovat hyvinkin itsenäisiä; esim. Lontoon eri colleget onkin yleistä ymmärtää erillisiksi itsenäisiksi yliopistoiksi), yksistään siellä on yli 40 yliopistoa. Yhtä hyvin perustein voitaisiin siis argumentoida, että päästäkseen todella huipulle Suomessa pitäisikin olla satoja pikkuyliopistoja.

Mitä tästä opimme? Vain sen, että tarkoitushakuisista ja satunnaisista vertauksista ei ole mitään hyötyä. Kysymys on taas paljolti siitä, mihin nimipolitiikassa vedetään raja ”yliopiston” ja ammatillisemman ”korkeakoulun” välillä. Kielen ulkopuolisessa todellisuudessa tällä on tietysti hyvin vähän väliä.

 

* **

Mutta lukumääristä riippumatta – ovatko suomalaiset yliopistot siis todellakin erityisen (ja liian) pieniä? Todellisuudessa myös monet varsinaiset huippuyliopistot ovat korkeintaan keskikokoisia (joitakin opiskelijamääriä: Harvard: 20 000; Oxford: 20 000; Stanford: 15 000; Cambridge: 19 000; MIT: 11 000; Yale: 11 000), osa jopa todella pieniä (Caltech: 2 300 opiskelijaa). Eivät ne siis ole yhtään sen suurempia kuin omat perinteiset yliopistomme:  esim. Turun yliopisto: 19 000; Jyväskylän yliopisto: 15 000; Tampereen yliopisto 15 000 opiskelijaa; Helsingin yliopisto on niihin verrattuna jopa varsinainen mammutti 36 000 opiskelijalla.  (Voi jopa epäillä, että liian suuri koko on pikemminkin haitta kuin hyöty huipulle pyrittäessä. Pärjäisikö esim. Helsingin yliopisto kansainvälisesti niinkin hyvin, ellei maassa olisi muita yliopistoja jakamassa koulutusvastuuta?)

Se mikä todellisia huippuyliopistoja erottaa suomalaisista yliopistoista on pikemminkin aivan eri kertaluokkaa olevat – siis valtavasti moninkertaiset –  toimintaresurssit. Tätä eroa ei todellakaan voida kuroa umpeen joillakin oletetuilla, toivotusti toteutuessaankin lopulta varsin marginaalisilla ”kehittämisestä” oletetusti tulevilla säästöillä. Polkuautolla nyt vain ei pärjää formulakisoissa.

 

* * *

Mutta eivätkö puolueettomat kansainväliset arvioinnit ja vertailut ole kiistattomasti osoittaneet, että meillä on kertakaikkiaan liikaa yliopistoja ja/tai että niiden yksiköt ovat liian pieniä? Näin kuulee todellakin usein väitettävän, mutta yleensä ilman minkäänlaisia lähdeviitteitä.  Ei ole lainkaan helppoa tietää, mistä kansainvälisistä vertailuista tällöin tarkemmin puhutaan.

Luonnollinen epäilty voisi olla taannoinen Suomen Akatemian varsin perusteellinen viiden Suomen kanssa vertailukelpoisen maan tiedepolitiikan vertailu ”Tutkimuspolitiikan käytännöt ja välineet – viiden maan vertailu” (Suomen Akatemian julkaisuja 2/2010). (Tämäkin raportti toki keskittyi vain tutkimuksen  – ei esim. koulutukseen.)  Raportissa todettiin suomalaisen tieteen suhteellisen tason ”notkahtaneen”. Todellisuudessa sen johtopäätöksissä ei kuitenkaan mitenkään erityisesti viitata yliopistojen lukumäärään tai yksiköiden pieneen kokoon.

Sen sijaan syinä suomalaisen tieteen kilpailukyvyn heikkenemiseen todettiin: (i) alhaisempi kansainvälisyysaste; (ii)  julkisen sektorin perusrahoituksen pienuus ja kilpailutetun rahoituksen suuri osuus; (iii) temaattisesti suunnattujen rahoitusmuotojen suurempi ja tutkijalähtöisen rahoituksen vertailumaita pienempi osuus; (iv) tutkijoiden palkkauksen muita maita heikompi kilpailukyky; se on selvästi vertailumaita jäljessä. 

Tällaisen puheen  –  siis  "kansainvälisistä vertailuista” ja ”liian pienistä” yksiköistä  –  jäljet näyttäisivät lopulta johtavan (korjatkaa jos olen väärässä) vuodelta 2009 olevaan "Evaluation of the Finnish National Innovation System". Katsotaanpa siis sitä hieman tarkemmin.

Pari alkuhuomiota:  Ensiksi, kyse on OKM:n ja TEM:n yhteisestä arviosta, jossa arvioidaan vain ja ainoastaan Suomen  innovaatiojärjestelmää, ei yliopistolaitosta sen kaikkinaisten tehtävien (opetus, perustutkimus jne.) näkökulmasta. Suurin osa arvioinnista käsittelee elinkeinoelämän yms. tutkimus- ja kehittämistoimintaa: yliopistoja käsitellään vain yhdessä luvussa, varsin yleisellä tasolla. Toiseksi, vaikka raportin on laatinut kansainvälinen arviointiryhmä, yliopistojen osalta raportti paljolti vain referoi suoraan Etlatieto oy:n arviointiryhmälle tilauksesta tekemää selvitystä (ks. Box 7.2., s. 255) (arvion statusta puolueettomana kansainvälisenä arviona on siis liioiteltu).

Näistä varauksista riippumatta näyttää siltä, että nämä nykyiset tiedepoliittiset linjaukset ovat käsittämätön irvikuva tuon arvion todellisista johtopäätöksistä ja suosituksista. Arviossa esim. todetaan, että muissa vertailtavissa maissa (tätä näytetään pidettävän arviossa hyvänä asiana) suvaitaan paljon enemmän vaihtelua yksiköiden koossa kuin meillä (meillä kaikki pieniä)  –  ei että vain suuri yksikkö voisi olla hyvä tai että pienet yksiköt pitäisi lakkauttaa tai yhdistää toinen toisiinsa tms.

Mutta ennen kaikkea: raportissa ei arvioida lainkaan laitosten tms. yksiköiden absoluuttista kokoa, vaan kahta suhdetta: laitosten vakinaisen opetushenkilökunnan suhdetta erilaisiin "pätkätyöläisiin" ja vakinaisen opetushenkilökunnan suhdetta opiskelijamäärään. Molemmat suhteet todetaan suomalaisissa yliopistoissa muihin vertailukelposiin maihin ja varsinkin huippuyliopistoihin verrattuna todella huonoksi.

Nyt meillä ajattu yksiköiden yhdistely tai pienten yksiköiden lakkauttaminen eivät kuitenkaan millään  tavalla  paranna näitä suhteita ja ratkaise tätä ongelmaa vaan pikemminkin ehkä pahentavat sitä.  Se mitä tarvittaisiin olisi tietysti riittävästi resursseja vakinaisten opettajatutkijoiden palkkaamiseksi. Tässä kohtaa tiedepoliittisen eliitin hiljaisuus särkee korvia.

"Kansainvälisyyttä" lukuunottamatta (ja sekin ymmärretään hyvin mekaanisesti ja ongelmallisesti) tiedepoliittinen eliitti on sujuvasti unohtanut nämä kansainvälisissä vertailuissa todetut ongelmakohdat – niiden korjaaminenhan vaatisi oikeasti lisää rahaa  – ja siirtyneet tyhjään uuskieliseen puheeseen ”huippu-[ties mistä]”, ”rakenteellisista uudistuksista”, ”päällekkäisyyksistä” ja ”poisvalinnoista”.

Kansainväliselle menestymiselle välttämättömien lisäresurssien sijasta meidät pakotetaan toteuttamaan sisällöltään epäselviä ja tarkoitukseltaan hämäriä ”kehittämistoimia” – ilmeisesti vain koska se kuulostaa joidenkin asiaa ymmärtämättömien korvaan hyvältä. Mitään apua todettuihin ongelmiin siitä ei ole, mutta se saattaa hyvinkin aiheuttaa kauaskantoisia vahinkoja yliopistolaitoksessa.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

5Suosittele

5 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (13 kommenttia)

Käyttäjän Lokari kuva
Pekka Pihlanto

Hyvä kirjoitus. Meillä yliopistokeskustelu keskittyy aivan liikaa kansainvälisiin huippuihin. Niitä on hyvä olla meilläkin - ja niitä on - mutta ei mihin hintaan tahansa. Ns. maaseutuyliopistoissa tehdään myös paikallisesti ja valtakunnallisesti hyödyllistä tutkimusta ja annetaan tarpeellista opetusta.

Yliopistolaitoksemme ongelma on, että liike-elämä pääsi sotkeutumaan yliopistojen "kehitttämiseen", ja poliitikot uskoivat viestin kritiikittömästi. Yliopisto ei ole yritys, eivätkä siten yritysmaailman johtamismallit ja -periaatteet sovellu niihin.

Yliopistomenoista leikkaaminen kostautuu kansakunnan hyvinvoinnin laskuna tulevina vuosina.

Ville Haapakangas

Onko kyse pelkästään koosta ja määrästä vai siitä mihin määrään Suomella on varaa? Jokuhan toiminnan maksaa. Olisi kiva tietää miten rahoitus on noissa verrokkimaissa järjestetty? Opiskelijamäärän mukaiset listatut verrokkiyliopistothan perivät melko hurjiakin vuosimaksuja (CalTech yli 40000€/v, eikä muutkaan ihan edullisia), joten vertailu tältä osin hiukan ontuu.

Käyttäjän PanuRaatikainen kuva
Panu Raatikainen

Suomella olisi aivan varmasti varaa panostaa yliopistoihin enemmänkin - jos on varaa alentaa autoveroa ja tukea Ruotsin lauttoja. Kuten valtiovarainministeri Stubb totesi, kyse on arvovalinnoista.

Lukukausimaksuilla ei ole asialle suurtakaan merkitystä. Angloamerikkalaisilla huippuyliopistoilla on valtaisa vanha omaisuus ja vuosikymmeniä vanha kova maine (tutkinto niistä on status-symboli) joka houkuttaa maksukykyisiä perheitä - sitä ei voi pelkillä lukukausimaksuilla saavuttaa.

Olennainen kysymys kuitenkin on, mitä suomalaisilta yliopistoilta lopulta halutaan: Halutaanko, että meillä korkeakoulutetaan edelleen tietty osa ikäpolvesta (ehkä nykyistä enemmänkin kilpailukyvyn parantamiseksi), vai laiminlyödäänkö se täysin ja pyritään vain itsetarkoituksellisesti saamaan maahan yksi "huippuyliopisto", johon ulkomaiset rikkaiden lapset tulevat maksusta opiskelemaan (onnea vaan...) ?

Käyttäjän Lokari kuva
Pekka Pihlanto

"Onko kyse pelkästään koosta ja määrästä vai siitä mihin määrään Suomella on varaa? Jokuhan toiminnan maksaa."

Totta kai yliopistot täytyy maksaa. Mutta kyseessä on investointi Suomen tulevaisuuteen. Ei maan hyvinvointi kehity, jos tutkimus ei pysty tuottamaan innovatioita eli uudistuksia. Niitä kaipaa niin lääketiede, joka helpottaa sairaiden elämäää, kuin talouskin, joka tuottaa uutta hyvinvointia.

Käyttäjän SepSaa kuva
Seppo Saari

Meillä korkea-asteen yksikköjen liian suuri määrä ja osin heikko laatu ovat aluepoliittisen päätöksenteon mukaisella tasolla. Se koskee yliopistoja, mutta myös ns. ammattikorkeakouluja ja niiden erilaisia filiaaleja.

Tämän havaitsemiseksi riittää, kun on työskennellyt po. verkostossa ja tutkinut sen toimintaa, sekä lisäksi tuntee myös eräiden esimerkkimaiden ratkaisuja.

Suomessa on hyviä korkeakouluja ja niiden ohellä on ns. farmiyliopistoja/ -korkeakouluja, joiden olemassaoloa ei oikein haluta tunnustaa, koska ne avaavat mm. suojatyöpaikkoja ja tuovat valtion rahaa. Muualla hierarkia on ns. yleisessä tiedossa, meillä siitä vain kuiskaillaan epävirallisesti.

Esim. Oregonissa tunnustetaan, mikä ero on Marylhurst Collegella, Lewis & Clark Collegella ja Portland State University'llä tai Uniersity of Oregonilla ja niiden maisteriohjelmilla.

Me taidamme sentään ymmärtää, mikä ero on Moskovan ja Keski-Pohjanmaan konservatorioilla?

Käyttäjän PanuRaatikainen kuva
Panu Raatikainen

En ole varma, ymmärsinkö tästä kommentista paljoakaan.
Ilmeisesti kirjoittaja jotenkin kokee, että asia on toisin kuin kirjoitin.

Käyttäjän grohn kuva
Lauri Gröhn

Tiedepolitiikka on ollut sekoilua jo pitkään. Akatemian touhuja 2012 eli miten läpimurtoja muka tuetaan:

Akatemialla on kolme strategista tavoitetta.

Niistä ensimmäinen on "tutkimuksen ja laadun vahvistaminen".

Tuo tarkoittaa mm. sitä, että Akatemia "edistää tieteellisten läpimurtojen syntymistä".

Ja Akatemia pääsee tuohon mm. "tukemalla kaikilla rahoitusmuodoilla tieteellisiä avauksia ja läpimurtoja sekä innovaatioiden syntymistä".

Tautologiaa, jolla ei ole mitään tekemistä strategisen ajattelun kanssa. Kyse on byrokraattien sanahömpästä.

Skeptikko voisi kysyä mm. miten läpimurtoja tuetaan? Ennen vain jälkeen? Jos ennen, niin miten tunnistetaan. Jos jälkeen, niin eikö se ole jo Tekesin heiniä?

http://grohn.vapaavuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/119...

Juha Suoranta

Muutama esimerkki Yhdysvalloista. Yksityisen Stanford Universityn (15 000 opiskelijaa) rahoitus (http://facts.stanford.edu/administration/finances), jossa kiinnittää huomiota "neljä suurta" rahoituslähdettä: ulkopuolisella rahoituksella tehty, eli sponsoroitu tutkimus (isolta osaltaan lääketieteellistä tutkimusta?), lahjoitukset (suurin tuloerä!), opiskelijoiden lukukausimaksut ja terveysbisnes (yliopistosairaala yms.), joista kertyy n. 75 % rahoituksesta. Vertailun vuoksi julkisen yliopiston, University of Minnesotan (50 000 opiskelijaa) tulokertymät, josta mm. huomaa, että sielläkin lukukausimaksut muodostavat neljäsosan yliopiston tuloista, osavaltion tuki 17 % ja sponsoriraha 18 % lahjoitustulojen jäädessä vain kuuteen prosenttiin (http://finance.umn.edu/budget.html). Huomioni ei ole kannanotto lukukausimaksujen puolesta.

Käyttäjän DanielMalinen kuva
Daniel Malinen

Itse olen kuullut enemmän Suomea verrattav New Yorkiin joka väitetyn mukaanpärjää hyvin kolmella yliopistolla joten väkiluvultaan pienemmän Suomenkin tulisi pärjätä. Enemmän vaihtelua on ollut siitä tulisiko näiden kolmen Suomalais yliopiston sijaita kaikki Helsingissa vai eripuolilla Suomea kuten Helsingissä, Tampereella Ja Turussa. Enemmän ihmetyttää mikä hinku olisi juuri lakkautta mieluiten Jyväskylän yliopisto joka kuitenkin tuottaa korkeatasoista tutkimusta tekniikasta ja omistaa Suomentehokkaimman hiukkaskiihdyttimen (on kuulemma niin tehokas että linnutkin muutta eteläsijaan itään).

Käyttäjän PanuRaatikainen kuva
Panu Raatikainen

Väitteet vain kolmesta yliopistosta New Yorkissa perustuvat tietämättömyyteen. Rajanveto siinä, mitkä kaikki lasketaan yliopistoiksi, on tietysti aika tulkinnanvarainen, mutta tässä vähän toisenlainen perspektiivi:

https://en.wikipedia.org/wiki/List_of_colleges_and...

Käyttäjän timoalivehmas kuva
Timo Ali-Vehmas

Onpas todella hyvin perusteltuja puheenvuoroja. Hyvä !

Mutta ehkä sellaisen kommentin kuitenkin uskaltaisin tarjota, että meidän on melkein mahdotonta verrata suomalaisia yliopistoja ja korkeakouluja suoraan juuri minkään maan kanssa. Tilanteet vaan ovat niin erilaisia. Esim. kun uteliaisuuttani katsoin tuota listaa New Yorkin yliopistoista, niin joukossa oli monta "collegea", jotka eivät edes pyri antamaan post grad tasoista tutkintoa, voisko niitä verrata siinä mielessä lähinnä ammattikorkeakouluihin, joita amerikkalaiset ehkä kutsuisivat college'ksi.

Varsinaiset kovan luokan yliopistot ovat erikseen ja niiden rooliin kuuluu tähdätä vertaisvertailtujen tohtoritutkintojen tarjoaminen.

Pitäisikö meidän selkeyttää omaa systeemiämme ensinnäkin niin, että olisi koulut, joiden tehtävä ylettyy maisteritasolle ja sitten ne, joiden tehtävä ulottuu tohtoritasolle ja sen yli. Suurelta osin näin onkin... jos olen ymmärtänyt. Onko tästä jonkinlainen yhteinen näkemys ??

Mutta toinen todella iso erottava tekijä USA:n systeemiin on tietenkin nuo todella isot lukukausimaksut, joista ainakin osa kyllä sisältää myös jonkinasteiset asumiskulut... Suomessa tällaisten kokonaan tai lähes kokonaan maksuilla pyörivien koulujen ilmaantumista estävät monet seikat, erityisesti
se että koulumaksuja ei olla tähän asti peritty. Pitäisikö muuttaa systeemiä niin, että mahdollistettaisiin puhtaasti tai lähes puhtaasti annettava maksullinen koulutus ? Tällainen ilmeisesti on syntymässä nyt ja sen tarkoitus on ainakin osittain tähdätä myös koulutusvientiin, "Koulutus as a Service".

Millainen systeemi Suomeen lopulta olisi hyvä ? Sen verran realisti kuitenkin olen, että jokin selkeästi ymmärrettävä hyötykin korkealle ja pitkälle viedystä koulutuksesta pitää yhteiskunnalle olla. Se on selvää, että kaikkea hytötyä ei voi mitata vain rahassa, mutta kyllä koulutusta, jossa jo ennestään on satoja tai tuhansia työttömiä voisi rajoittaa, siis supistaa ja säästää. Kuinka monta sellaista professuuria, linjaa, koulua tms. meillä on, joiden kautta ihmiset valmistuvat vain ja ainoastaan työttömiksi, en tiedä. Se voisi olla minun mielestä kuitenkin yksi kohtuullinen ohjaava tekijä koulutuksen ja miksei tutkijoidenkin määriä ja sitä kautta yliopistojen ja muiden vastaavien laitosten resurssien määrittelyssä.

Eetu Mäkelä

Todellinen poliittinen dokumentti josta tämä suunta suurempiin yksiköihin kumpuaa lienee tämä: http://www.minedu.fi/export/sites/default/OPM/Tied... .

Sen ollessa kuitenkin poliittista höttökieltä, niin vielä enemmän kannattaa lukea Akatemian Tieteen tila -selvitys vuodelta 2014 (http://www.aka.fi/fi/tiedepoliittinen-toiminta/tie...), johon edellinen dokumentti selkeästi perustuu. Tuon selvityksen yhteenvedossa todetaan:

"Tieteenaloittain tarkasteltaessa yliopistolaitos on edelleen varsin hajanainen. Puolet 54 tieteenalasta on edustettuna vähintään kuudessa yliopistossa. Yli kolmannes yliopistojen tieteenalayksiköistä on sellaisia, joissa professorikuntaa henkilötyövuosina laskettuna on kolme tai vähemmän. Yliopistojen tieteellisesti vaikuttavimmat alat viittausindikaattoreiden perusteella ovat edustettuina korkeintaan viidessä yliopistossa."

Yksikkökoon suhteen tässä siis haetaan nähdäkseni ensisijaisesti sitä, ettei kaikkia aineita opetettaisi/tutkittaisi kaikkialla, vaan ne keskitettäisiin vähempään määrään yliopistoja. Tämän lisäksi, jos jotain pitää karsia niin sitten sellaisia tutkimusaloja joilla on vaan yksi tai kaksi professoria, koska ne Akatemian käyttämien bibliometristen mittareiden mukaan menestyvät huonommin kuin isommat.

Yliopistojen määrään tässä ei nähdäkseni suoraan oteta mitään kantaa.

Käyttäjän PanuRaatikainen kuva
Panu Raatikainen

Ensiksi, Akatemian Tieteen tila 2014 ei tietenkään ole mikään ulkopuolinen kansainvälinen arvio (jollaisiin puheenvuoroissa usein viitataan), eikä ole mikään yllätys, että sen muotoilut heijastelevat suomalaisen tiedepoliittisen eliitin näkemyksiä asioista.
Toiseksi, raportti tarkastelee asioita pelkästään kansainvälisen tutkimuksen näkökulmasta - se ei millään tavalla huomio yliopistojen muita tehtäviä.

Kolmanneksi, raporttia leimaa silmiinpistävän vahva luottamus bibliometrisiin indikaattoreihin objektiivisena laadun ja tieteellisen merkittävyyden mittarina. Asiasta on perusteltuja kriittisempiäkin näkemyksiä...

Joka tapauksessa, siinäkin puhutaan yksiköiden pienuudesta professorien määrän vähyyden mielessä, mikä on tietysti yhteensopivaa sen kanssa, mitä itsekin sanon kirjoituksessani.

Jos edelleen halutaan, että ainakin nykyinen osuus ikäpolvesta korkeakoulutetaan (osuus on vieläkin monia vertailukelposia maita pienempi), yliopistojen ja oppiaineiden verkostoa ei voi juurikaan karsia. Jos lisäksi halutaan, että suomalaisen tieteellisen tutkimuksen laatu ja määrä paranee, siihen pitää yksinkertaisesti panostaa selvästi nykyistä enemmän. Millään hallinnollisilla tempuilla ja tutkijoiden siirtelyllä se ei tapahdu.

Toimituksen poiminnat