*

PanuRaatikainen

Oikeistolainen tiedepolitiikka tekee tuhoa yliopistoissa

Viimeiset pari vuosikymmentä Suomessa harjoitettua uutta yliopistopolitiikkaa ovat leimanneet vaatimukset toiminnan tehostamisesta, kilpailuttamisesta, tuloksellisuuden arvioinnista ja tähän perustuvasta resurssien uusjaosta. Aloite on tullut ennen kaikkea elinkeinoelämältä ja valtiovarainministeriöstä – opetusministeriölle on jäänyt lähinnä nöyrän toimeenpanijan rooli. Kokoomuksella on ollut keskeinen asema tämän politiikan ajamisessa.

Taustalla tuntuu siintävän kuva akateemisista ihmisistä laakereillaan lepäävinä laiskanpulskeina vätyksinä, jotka tarvitsevat, ei niinkään porkkanaa vaan keppiä, jotta heidät saataisiin ylipäänsä tekemään mitään. Yliopisto-opettajan ja -tutkijan ura on kuitenkin mitä suurimmassa määrin kutsumusammatti – palkathan ovat yksityisellä puolella toimiviin saman tason huippuosaajiin verrattuna säälittävän pieniä. Ja kun kutsumuksesta on kysymys, on yleistä, että yliopistolainen paiskii töitä todella pitkiä päiviä, työtunteja laskematta. Tyypillisempi akateeminen ihminen onkin työnarkomaani pikemmin kuin mikään työtä vieroksuva nahjus. On kyseenalaista, voidaanko tällaisesta ihmisestä puristaa irti enempää ”tulosta” millään hallinnollisilla mekanismeilla tai ”kannustavilla” johtamisjärjestelmillä.

* * *

Tampereen yliopistolla tehdyn laajan suomalaisten yliopistojen tuloksellisuuden kehitystä arvioivan tutkimuksen tulokset puhuvatkin karua kieltään: kaiken tehostamistouhotuksen seurauksena yliopistojen tutkimuksen tuottavuus on – arvioituna tehostamisideologian itse vaalimien tuloksellisuuden mittareiden avulla: tohtorintutkintojen ja tieteellisten julkaisujen määrä suhteessa sijoitettuun rahalliseen panokseen – selvästi laskenut. Tutkimuksessa yhtenä keskeisenä syynä tälle nähdään ulkopuolisen, kilpailun perusteella jaetun rahoituksen osuuden huomattava lisääntyminen; sen seurauksena tutkijoiden ajasta menee yhä huomattavampi osa jatkuvaan rahoituksen hakemiseen, hallinnointiin ja raportointiin.  Myös Suomen tieteen tila ja taso -raportti 2009 osoitti, että Suomen tieteen suhteellinen taso on notkahtanut; Suomen Akatemian tuoreen viiden maan tiedepolitiikan vertailunkin perusteella syynä siihen näyttää olevan harjoitettu tiedepolitiikka: tohtorinkoulutuksen ylikorostaminen ja kilpailutetun rahoituksen suuri osuus. Osaamaton tehostamispolitiikka on johtanut tuloksellisuuden laskuun ja suomalaisen tieteen kilpailukyvyn heikkenemiseen.

Näissä raporteissa on tieteellisesti vahvistettu se, mitä moni yliopistolainen on jo pitkään aavistellut.

Tehostamispolitiikka on tarkoittanut etenemistä hölmöydestä toiseen. Tuloksellisuusvaatimuksia on luonnehtinut silmiinpistävä epäselvyys siitä, mitä yliopistolaitoksen keskeisenä tehtävänä pidetään ja mitä sen tuloksellisuudella oikeastaan tarkoitetaan. Käytännössä ajauduttiin pian suoraviivaiseen panos-tuotos-arviointiin, jossa yhtenä keskeisenä tuotoksena pidetään valmistuvien tohtoreiden määrää.  Seuraukset ovat olleet dramaattiset: määrärahojen leikkaamisen pelossa yliopistot ja niiden laitokset ovat alkaneet kilpailla siitä, kuka puskee ulos eniten tohtoreita; vuosittainen uusien tohtoreiden määrä onkin yli nelinkertaistunut 20 vuodessa. Kenellekään ei kuitenkaan juolahtanut mieleen kysyä, mihin yhteiskunta tarvitsee tällaista määrää tohtoreita. Monet päätyvätkin alipalkattuina koulutusta vastaamattomiin töihin. Tämä ei todellakaan ole veromarkkojen tehostunutta käyttöä.

Nyt tästä kehityksestä itse vastuussa olevat tahot - elinkeinoelämä ja oikeistopoliitikot - sitten valittavat, että Suomessa koulutetaan liikaa tutkijoita. No shit Sherlock! 


* * *

Yliopistoissa on otettu myös käyttöön saman tehostamisideologian mukainen uusi palkkausjärjestelmä. Sen näennäisenä tavoitteena on maksaa palkkaa kannustavasti sen mukaan, mikä on työntekijän ammattitaidon ja työstä suoriutumisen taso – joita arvioidaan säännöllisesti. Mitään resursseja uudistuksen asianmukaiseen toteuttamiseen ei kuitenkaan annettu, ja tyypillisimmin työntekijälle onkin ilmoitettu, että pätevyystaso joudutaan ”arvioimaan” sille matalalle tasolle, johon rahat riittävät – aivan tämän todellisista ansioista ja pätevyydestä riippumatta. Lopputuloksena oli laajamittainen ja valtavan työläs muka-arvioinnin prosessi. On epäselvää, ketä se kannustaa. 

Saman opin seurauksena otettiin käyttöön myös työläs työnajan seurantajärjestelmä. Turhan työn lisäksi tiedetään tapauksista, joissa työntekijöitä on  kielletty ilmoittamasta todellisia työtuntejaan ja määrätty ilmoittamaan tasaisesti normin mukaiset tunnit.  Monia yliopistolaisia on näin pakotettu käyttämään työaikaansa valheelliseen näennäisraportointiin.

On historian ironiaa, että harjoitetun oikeistolaiseen ideologiaan perustuvan tiedepolitiikan lopputuloksena on, että yliopistolaitoksesta on tullut muodottomaksi paisuneen byrokratian ja täysin todellisuudesta irronneiden näennäisen arvioinnin ja valheellisen raportoinnin myötä Neuvostoliitto pienoiskoossa!
 

* * *

Tämä kirjoitus on 4 vuotta vanha, mutta - valitettavasti - taas hyvin ajankohtainen. Koska sivustoa, jolla se alun perin julkaistiin, ei ole enää olemassa, julkaisen sen hieman muokattuna uudestaan tässä.


Lähteitä:

"Tutkimustuottavuus laski yliopistoissa"

"
Tutkimuksen tuottavuuden kehitys Suomen yliopistoissa"

"Suomen tieteen tila ja taso 2009"

"
Tutkimuspolitiikan välineet ja käytännöt – viiden maan vertailu"

* * *

Lue myös uunituore YLE:n kolumni:
Aleksis Salusjärvi: "Hölmöläisten korkeakoulu"
 

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

4Suosittele

4 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (2 kommenttia)

Käyttäjän juhanikahelin kuva
Juhani Kahelin

Raatikainen sanoo:

"Aloite on tullut ennen kaikkea elinkeinoelämältä ja valtiovarainministeriöstä – opetusministeriölle on jäänyt lähinnä nöyrän toimeenpanijan rooli. Kokoomuksella on ollut keskeinen asema tämän politiikan ajamisessa."

Muuten tuo pitänee täsmälleen paikkansa paitsi lauseen keskiosa eli että OPM:lle (nykyään OKM) olisi jäänyt nöyrän toimeenpanijan osa. Tuota epäilen suuresti. OKM on ollut ja on erittäin aktiivinen toimija, eikä vastoin omaa tahtoaan. Tämä koskee yliopistolakia, parhaillaan toisen asteen koulutuksen rahoituslakia (lukioiden alasajo), yliopistojen ja ammettikorkeakoulujen sulauttamishalua, oppivelvollisuuden pidentämisaietta ja lukuisia vastaavia tekoja. Anita Lehikoista olen kuullut useissa tilaisuuksissa (esim. Tutkaksen seminaareissa) ja joka kerta häntä kuullessani käteni puristuu nyrkkiin. Lehikoisen sanoma on sietämätöntä kaikkitietävyyttä, työelämään ja yrityksiin kytkemistä, tason madaltamista ja muuta tällaista. Lehikoisen rinnalla OKM:ssä lienee suuri joukko vastaavanhenkistä virkakuntaa. OKM:n politiikasta on tarpeen tehdä tutkimus ja OKM:n koko virkakunnan voisi ehkä laittaa kertaheitolla vaihtoon.

Oma lukunsa ovat olleet ministerit: Sarkomaa, Virkkunen, Kiuru. Kaksi ensin mainittua jankuttivat yhtä ja samaa sanomaa, jota kovin älylliseksi tuskin saattoi kutsua. Nykyinen Kiuru vaikuttaa olevan lähinnä puoluepukari: nuoriso, yliopistot ja tiede on muokattava tuottamaan työvoimaa nykytalouteen ja sitä kautta uutta ay-jäsenistöä. On siinä tiedeministeri.

Käyttäjän PanuRaatikainen kuva
Panu Raatikainen

Varmaan vähän noinkin.
Lähinnä viitasin siihen, mistä nämä "hienot" ideat ovat yleensä alun perin olleet lähtöisin. Kun olen seurannut suomalaista tiedepolitiikkaa tiiviisti 1980-luvulta alkaen, niin yleensä uudistusideat ovat virranneet elinkeinoelämän etujärjestöistä erityisesti Kokoomuksen kautta valtionhallintoon.
Toki siellä valtionhallinnossa ja eritysesti OKM:ssa on sittemmin alkanut olla yhä enemmän virkamiehiä, jotka ovat erinomaisesti sisäistäneet nämä uudet arvot ja ajaneet niitä.

Toimituksen poiminnat